Milloin ihmisestä tuli ihminen?

Mistä tulemme?

Minua on aina kiinnostanut se, mistä tulemme ja keitä olemme. Miksi meillä on suuria unelmia? Miksi etsimme elämässä syvempää merkitystä kuin pelkkä hengissä säilyminen ja lisääntyminen? Ja miksi meissä näyttää olevan niin paljon mahdollisuuksia sekä hyvään että pahaan?

Näihin kysymyksiin vastausten etsiminen vei minut aikoinaan teologiseen tiedekuntaan ja alkuun akateemiselle uralle. Minua kiehtoi ymmärtää, miksi ihminen kaipaa jotain itseään suurempaa. Samalla ihmettelin, miksi olemme niin ristiriitaisia olentoja.

Mitä olen oppinut ihmisestä?

Akateemisten vuosien jälkeen en osaa eritellä, mitä kaikkea opin matkan varrella. Ehkä tärkein oppi oli kuitenkin parempi tietoisuus siitä, kuinka vähän oikeastaan tiedän. Tiedon lisääntyessä myös niiden kysymysten määrä kasvoi, joihin minulla ei ollut vastausta. Se opetti nöyryyttä oman tietämättömyyden edessä.

Syvät kysymykset eivät jättäneet väittelyn jälkeenkään rauhaan. Olen sittemmin tutustunut ihmisyyteen hieman toisenlaisista näkökulmista pastorin ja fitnessvalmentajan työssä. Samalla omassakin elämässä on tullut käytyä läpi erilaisia vaiheita ja isoja muutosprosesseja.

Näiden vuosien aikana olen oppinut ainakin sen, että ihminen on usein monimutkaisempi kuin ulospäin näyttää. Saatamme pitää itseämme hyvin rationaalisina ja hyvinä ihmisinä, mutta erilaiset elämäntilanteet voivat paljastaa meistä muutakin – ainakin, jos olemme rehellisiä itsellemme. Meissä on kykyä välittää ja uhrautua, mutta myös ajaa omaa etuamme itsekkäästi. Joskus näitä kaikkia löytyy samasta ihmisestä saman päivän aikana.

Yksi minua pitkään kiinnostanut kysymys on se, milloin ihmisestä tuli ihminen. Tarkoitan tällä erityisesti sitä, milloin meille kehittyi sellainen sisäinen maailma, jossa oli jotain enemmän - jotain tavallisen elämän ylittävää. Milloin ihminen alkoi pohtia omaa olemassaoloaan, kuolemaansa ja sitä, voisiko kaiken tämän takana olla jotain enemmän tai jopa Jumala tai jumalia?

Biologisesti kuulumme edelleen ihmisapinoihin. Silti on aiheellista kysyä, mikä omassa tavassamme kokea maailmaa on erityistä. Ja onko ero muihin eläimiin lopulta laadullinen vai enemmänkin kysymys samojen kykyjen kehittymisestä poikkeuksellisen pitkälle?

Mitä muinaiset haudat kertovat meistä?

Arkeologia tarjoaa näihin kysymyksiin kiinnostavia näkökulmia. Nykyisen Israelin alueella sijaitsevasta Qafzehin luolasta on löydetty noin 90 000–100 000 vuotta vanha hautaus. Siihen oli haudattu noin 12–13-vuotias nuori, jonka ylävartalon yhteyteen oli asetettu hirvieläimen sarvia. Sarvien sijainti viittaa siihen, että ne oli laitettu tarkoituksellisesti vainajan mukaan.

Emme kuitenkaan tiedä, mitä sarvet hautaajille merkitsivät. Liittyivätkö ne uskoon kuolemanjälkeisestä elämästä? Oliko kyse kiintymyksestä tai jostain meille vieraasta tavasta? Joka tapauksessa joku oli nähnyt vaivaa tämän nuoren hautaamiseksi ja asettanut hänen mukaansa jotain.

Ajallinen etäisyys on valtava. Silti siinä on jotain hyvin tuttua.

Vainajien hautaaminen ei näytä rajoittuneen vain nykyihmiseen. Esimerkiksi neandertalinihmisten tarkoituksellisista hautauksista on tutkimusnäyttöä. Homo naledin kohdalla sen sijaan hautaamisesta on esitetty kiinnostavia mutta edelleen kiistanalaisia tulkintoja. Löytöjen arviointia vaikeuttaa se, ettei luiden päätyminen samaan paikkaan vielä itsessään osoita hautaamista. Eikä tarkoituksellinen hautaaminenkaan kerro suoraan siitä, mitä kuolemasta ajateltiin.

Tässä tulee vastaan oman tietomme raja. Voimme tutkia sitä, mitä ihmisistä ja heidän toiminnastaan on jäänyt jäljelle. Heidän kokemuksiinsa ja ajatuksiinsa pääsemme käsiksi paljon huonommin.

Hautalöydöt saavat minut silti pohtimaan, milloin ihminen alkoi nähdä kuoleman tapahtumana, jolla oli merkitystä myös muuten kuin elämän päättymisenä. Milloin syntyi ajatus siitä, että vainajaan säilyy jonkinlainen yhteys? Tai toivo siitä, ettei kaikki ehkä päätykään tähän?

Kyky nähdä tulevaan

Itse ajattelen, että ihmisyyden kannalta jotain olennaista tapahtui silloin, kun kyky kuvitella tulevaa alkoi ulottua myös oman elämän rajojen yli.

Tulevaisuuden ennakointi ei toki ole vain ihmisen ominaisuus. Muutkin eläimet pystyvät suunnitelmalliseen toimintaan, ja työkalujen valmistuksen historia ulottuu miljoonien vuosien taakse. Tuskin oli yhtä yksittäistä hetkeä, jolloin kaikki ihmiselle ominaiset kyvyt syntyivät.

Ihmisellä tulevaisuuteen suuntautuminen on kuitenkin saanut valtavat mittasuhteet. Voimme suunnitella vuosikymmenien päähän, rakentaa jotain seuraaville sukupolville ja tavoitella asioita, joiden toteutumista emme itse koskaan näe. Pystymme myös luopumaan tämänhetkisestä nautinnosta jonkin tärkeämmäksi kokemamme hyväksi.

Fitnessvalmentajana näen tästä hyvin arkisen esimerkin. Ihminen harjoittelee tänään sellaisen muutoksen eteen, joka näkyy ehkä vasta kuukausien tai vuosien kuluttua. Tulevaa ei vielä ole, mutta mielikuva siitä vaikuttaa jo tämän päivän valintoihin.

Sama kyky näkyy paljon suuremmissa asioissa: tieteessä, teknologiassa ja siinä, miten järjestämme yhteistä elämäämme. Se antaa mahdollisuuden toivoa ja tehdä työtä jonkin paremman eteen. Toisaalta voimme myös pelätä vuosikausia sellaista, mitä ei lopulta koskaan tapahdu. Tässäkin ihminen on aika ristiriitainen olento.

Ehkä jotain Jumalan kuvasta

Kyky ajatella nykyhetken ja näkyvän todellisuuden tuolle puolen tulee mielestäni lähelle myös hengellisyyttä. Ihminen pystyy kysymään, onko elämällä jokin tarkoitus ja onko olemassa jotain häntä itseään suurempaa. Hän pystyy ajattelemaan Jumalaa tai jumalia ja pohtimaan omaa suhdettaan niihin.

Tämä kyky ei tietenkään itsessään ratkaise sitä, onko Jumala olemassa. Se kertoo kuitenkin jotain meistä: tällaiset kysymykset ovat meille mahdollisia ja monille myös hyvin tärkeitä.

Merkityksen etsiminen ei myöskään edellytä uskonnollista uskoa. Joku löytää elämänsä syvimmän tarkoituksen läheisistä, toinen tiedosta, taiteesta tai muiden auttamisesta. Uskonnolliselle ihmiselle nämä voivat samalla olla osa hänen suhdettaan Jumalaan.

Muiden eläinten sisäinen elämä jää meille monelta osin arvoitukseksi. Siksi en haluaisi vetää liian varmoja rajoja sen ympärille, mitä ne voivat kokea. Yhtä lailla on kuitenkin vaikea sivuuttaa sitä, kuinka laajasti ihminen pohtii omaa olemassaoloaan ja jakaa näitä pohdintoja muiden kanssa.

Juutalaiskristillisestä perinteestä käsin tätä voi tarkastella myös ajatuksena ihmisestä Jumalan kuvana. Minua siinä puhuttelee erityisesti ihmisen kyky välittää, kantaa vastuuta ja etsiä yhteyttä johonkin itseään suurempaan. Samalla tiedämme varsin hyvin, ettemme aina käytä näitä kykyjä kovin kauniisti.

En siis osaa sanoa, milloin ihmisestä tuli ihminen. Ehkä kysymykseen ei edes ole yhtä ajankohtaa tai ratkaisevaa tapahtumaa.

Mutta kun ajattelen Qafzehin luolaan haudattua nuorta ja hänen mukaansa asetettuja sarvia, mieleeni tulee kysymys: mitä hautaajat toivoivat?

Sitä emme tiedä. Minun on silti helppo tunnistaa heissä jotain meille yhteistä. Kun menettää läheisen ihmisen, kysymys siitä, onko kaikki todella tässä, ei tunnu enää kovin kaukaiselta tai teoreettiselta.