Millainen valmentaja haluan olla?

Millainen valmentaja haluan olla?

Fitness- ja hyvinvointiala on ollut tällä vuosituhannella voimakkaassa kasvussa, ja kilpailu alalla on kovaa. Valmennustoiminta rakentuu usein vahvasti henkilöbrändin ympärille. Tämä tekee alasta kiinnostavan mutta samalla haastavan. Miten erottua valtavasta määrästä valmentajia?

Minulle erottautuminen tapahtui lopulta melko luonnollisesti – ja osittain puolivahingossa.

Kun aloin opiskella fitnessvalmentajaksi ja valmistautua ensimmäisiin kilpailuihini, kaipasin vastapainoa pastorin työlle. Urheilu oli kylläkin ollut minulle tärkeää lapsesta lähtien, mutta työurani oli vienyt ensin akateemiseen maailmaan ja sieltä kirkon tehtäviin.

Olin jo vuosia aikaisemmin hahmotellut mielessäni jonkinlaista urheilun ja syvällisemmän ihmisyyden ymmärtämisen yhdistämistä. Fitnessvalmentajaksi opiskeleminen tarjosi ensimmäisen konkreettisen väylän tämän ajatuksen toteuttamiseen. Halusin auttaa ihmisiä heidän haasteissaan paitsi henkisesti ja hengellisesti myös fyysisesti.

Samalla fitnessurheilu tarjosi minulle tervetullutta eskapismia. Olin käyttänyt suuren osan työurastani elämän vakavien, syvällisten ja toisinaan raskaiden kysymysten äärellä. Fitness puolestaan antoi luvan keskittyä välillä johonkin näkyvään, konkreettiseen ja jopa pinnalliseenkin.

Kun osallistuin lajista kiinnostuneena Fitness Summer Campille vuonna 2018, tapasin joukon todella mukavia ihmisiä ja vaikutuin heti yhteisöstä. Minun ei tarvinnut edes keksiä itselleni brändiä. Kun eräs osallistuja kuuli minun olevan pastori, hän totesi saman tien: fitnesspastori tai fitnesspappi.

Nimi jäi elämään, mutta samalla se ilmaisi jotain olennaista siitä, mitä halusin tehdä. Minua ei innostanut ajatus urasta pelkästään pappina eikä toisaalta pelkästään fitnessvalmentajana. Näiden kahden maailman yhdistelmä sen sijaan tuntui omalta.

Halusin tehdä fitnessvalmennusta omista vahvuuksistani käsin. Akateeminen ura teologian parissa ja työ pappina olivat opettaneet minulle paljon ihmisyydestä, elämän rajallisuudesta ja ihmisten kohtaamisesta etenkin vaikeissa tilanteissa. Tällainen osaaminen ei synny nopeasti. Se kehittyy vuosien koulutuksen, työn, onnistumisten ja myös omien virheiden kautta.

Vuosien varrella käsitykseni hyvästä valmennuksesta on vähitellen tarkentunut. Seuraavat periaatteet kuvaavat sitä, millainen valmentaja itse haluan olla.

Ihmisestä välittäminen on kaiken ytimessä

Valmennuksen tärkein lähtökohta on aito välittäminen ihmisestä.

Jos valmentaja ei aidosti välitä valmennettavistaan, urheilija voi muuttua hänen silmissään helposti välineeksi. Asiakkaan tuloksia, kehoa ja kilpailumenestystä voidaan alkaa käyttää valmentajan oman näkyvyyden, maineen tai sosiaalisen median sisällön rakentamiseen.

Kun urheilija nähdään ensisijaisesti valmentajan meriittinä, valmennuksesta katoaa jotain olennaisesti inhimillistä. Urheilijan oma etu voi silloin huomaamatta väistyä valmentajan kunnianhimon tieltä.

Siksi valmentajan tulisi pyrkiä ajattelemaan ennen kaikkea urheilijan kokonaisetua. Se ei tarkoita vain mahdollisimman hyvää kilpailusijoitusta tai tehokasta fyysistä kehitystä. On tarkasteltava myös sitä, millaisessa suhteessa kilpaurheilu tai tavoitteellinen harrastaminen on muuhun elämään.

Oma valmennusfilosofiani lähtee siitä, että fitnessin pitäisi tuoda hyviä asioita myös urheilijan muuhun elämään. Parhaimmillaan harjoittelu vahvistaa toimintakykyä, itseluottamusta, pitkäjänteisyyttä ja kokemusta omasta pystyvyydestä.

Fitness ei saisi muuttua kaiken elämänilon, ihmissuhteiden ja hyvinvoinnin itseensä imeväksi mustaksi aukoksi.

Ole aina oppilas

Kaikkein vaarallisin valmentaja saattaa olla sellainen, joka kuvittelee olevansa valmis. Itsensä tunteva valmentaja taas ymmärtää, että parhaallakin asiantuntijalla on omat sokeat pisteensä ja kehityskohteensa. Ammattitaitoon kuuluu asiantuntemuksen lisäksi kyky tunnistaa oman osaamisensa rajat.

Fitnessalalla tapahtuu jatkuvasti muutoksia esimerkiksi tutkimustiedossa, harjoittelumenetelmissä, kilpailukäytännöissä ja poseerauksessa. Monet harjoittelun ja ravitsemuksen perusteet säilyvät pitkään samoina, mutta opittavaa löytyy aina lisää. Vielä vaikeampaa on ajatella, että kukaan tulisi koskaan täysin valmiiksi vuorovaikutus- tai psyykkisissä taidoissa. Myös ne ovat valmentajan ydintaitoja.

Oppilaana pysymistä on omalla kohdallani helpottanut sen huomaaminen, että olen vuosien aikana tehnyt myös virheitä ja virhearviointeja. Omien virheiden kohtaaminen voi olla kivuliasta, mutta ilman sitä ei voi kasvaa paremmaksi valmentajaksi.

Virheestä syntyvä kipu voi parhaimmillaan toimia muutoksen moottorina. Se pakottaa tarkastelemaan kriittisesti omaa toimintaa, opiskelemaan lisää ja tekemään seuraavalla kerralla paremmin.

Hyvän valmentajan ei siis tarvitse rakentaa ympärilleen kaikkivoivan "mestarin" imagoa, vaikka sellainen saattaisikin toisinaan palkita kaupallisesti. Valmentajan uskottavuus tuskin tuhoutuu siihen, että hän myöntää olleensa väärässä. Ennemminkin se todennäköisesti lisää luottamusta - ainakin ajan myötä.

Parhaimmillaan valmennus on vuorovaikutusta

Inspiroivimmat kokemukseni valmentajana ovat syntyneet silloin, kun vuorovaikutus urheilijan kanssa on ollut avointa, luontevaa ja rehellistä.

Hyvä vuorovaikutus edellyttää sitä, että sekä valmentaja että urheilija kuuntelevat toisiaan ja yrittävät aidosti ymmärtää, mitä toinen tarkoittaa. Valmennettavat tuovat usein erittäin arvokkaita näkökulmia liikkeisiin, treeniohjelmiin, ruokailuun, palautumiseen ja oman arkensa kokonaisuuteen.

Valmentajalla voi olla vahva asiantuntemus, mutta valmennettava tuntee oman kehonsa ja elämänsä tavalla, johon kukaan ulkopuolinen ei täysin pysty. Hyvä valmennus syntyy näiden kahden tiedon yhdistämisestä. 

--öö-öööOmat parhaat kokemukseni niin kilpailumenestyksestä kuin tavallisten fitnessharrastajien kehittymisestä ovat syntyneet suureksi osaksi onnistuneen vuorovaikutuksen ansiosta.

On silti rehellistä todeta, että joidenkin ihmisten kanssa yhteys löytyy luontevammin kuin toisten. Olemme erilaisia, ja samalla aaltopituudella oleminen tekee yhteistyöstä usein helpompaa.

Mielestäni hyvään vuorovaikutukseen kannattaa pyrkiä myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka ajattelevat tai toimivat eri tavalla. Juuri erilaiselta ihmiseltä voi joskus oppia enemmän kuin sellaiselta, joka vain vahvistaa valmiita näkemyksiämme.

Siksi kannustan valmennettaviani myös haastamaan ajatuksiani.

Puhu etenkin vaikeista asioista

Viime vuosina yksi tärkeimmistä valmennukseen liittyvistä mantroistani on ollut tämä: puhu etenkin vaikeista asioista.

Sanon usein jo ensimmäisessä valmennustapaamisessa tai puhelussa, että minulle saa sanoa suoraan myös sellaiset asiat, joita minun ei ehkä ole mukava kuulla. Kannustan kertomaan, jos jokin harjoittelussa, ruokavaliossa, arjessa, ohjelmoinnissa tai omassa toiminnassani valmentajana ei tunnu hyvältä tai vaikuta oikealta.

Vaikeneminen ei tavallisesti poista ongelmaa. Se siirtää sitä eteenpäin ja antaa sen kasvaa.

Yksi hyvän valmentajan tärkeimmistä ominaisuuksista onkin kyky ottaa vastaan rakentavaa kritiikkiä. Se ei tarkoita sitä, että jokainen palaute olisi automaattisesti oikeassa. Se tarkoittaa halua kuunnella, harkita ja tarvittaessa korjata omaa toimintaa.

Tällainen ilmapiiri kertoo valmennuksen henkisestä vahvuudesta ja luotettavuudesta.

Perfektionismi ei ole optimaalista

Olen joskus aivan vakavissani miettinyt tämän lauseen painattamista paitaan.

Monet fitnessurheilijat ja tavoitteelliset kuntoilijat kärsivät perfektionismista: ajatuksesta, että todellisuutta voi hallita, kunhan kaiken tekee riittävän tarkasti. Jokaisen aterian, harjoituksen, toiston, askeleen ja yöunen pitäisi onnistua täydellisesti.

Tähän liittyy ainakin kaksi harhaa.

Ensimmäinen on usko siihen, että voimavaramme olisivat rajattomat. Todellisuudessa käytettävissämme oleva aika, energia ja keskittymiskyky ovat rajallisia. Emme pysty tekemään kaikkea täydellisesti emmekä edes panostamaan kaikkeen yhtä paljon.

Siksi meidän on valittava arkiset taistelumme. Joihinkin asioihin kannattaa paneutua erittäin tarkasti, mutta monessa asiassa riittävän hyvä todella riittää. Viisaus on kykyä tunnistaa, kumpaan koriin mikäkin asia kuuluu.

Perfektionismi ei siten aina paranna lopputulosta. Se voi tarkoittaa myös ajan, energian ja hermojen kuluttamista asioihin, joiden merkitys kokonaisuuden kannalta on hyvin pieni.

Toinen harha on ajatus elämän täydellisestä hallittavuudesta. Tunnollinen toiminta, hyvät valinnat ja pitkäjänteinen työ tuottavat usein huomattavia fyysisiä, aineellisia, psyykkisiä ja joskus hengellisiäkin palkintoja. Nekään eivät kuitenkaan poista kaaoksen ja katastrofin mahdollisuutta.

Joskus kaikkein tunnollisintakin ihmistä kohtaa kärsimys, jota hän ei ole omilla valinnoillaan aiheuttanut. Tätä kysymystä käsitellään myös Raamatun Jobin kirjassa.

Emme voi täysin hallita maailmaa, muita ihmisiä emmekä aina edes itseämme. Hyvä valmennus ei lupaa mahdotonta kontrollia. Se auttaa toimimaan viisaasti myös keskeneräisyyden ja epävarmuuden keskellä.

Iloitse ja kannusta

Valmentajan tehtävä ei ole ainoastaan havaita virheitä ja korjata niitä. Hänen pitää osata myös nähdä onnistumiset ja tehdä ne näkyviksi.

Olen sekä valmentajana että pastorina huomannut, että hämmästyttävän moni ihminen puhuu itselleen tavalla, jolla hän ei koskaan puhuisi ystävälleen tai edes ventovieraalle. Sisäinen puhe voi olla armotonta, vähättelevää ja toisinaan suorastaan julmaa.

Kysynkin joskus: puhuisitko samalla tavalla ihmiselle, josta välität? Jos et puhuisi, mikä oikeuttaa kohtelemaan itseäsi niin?

Liian kielteisen itsepuheen vuoksi kannustan urheilijoita merkitsemään harjoittelun yhteydessä muistiin myös onnistumisiaan. Kehitys ei muodostu vain puutteista, joita pitää korjata. Se muodostuu myös kaikesta siitä, mikä jo onnistuu ja jonka päälle voidaan rakentaa lisää.

Pyrin omalla palautteellani vahvistamaan urheilijan uskoa omiin kykyihinsä. Tavoitteena ei ole katteeton kehuminen vaan tasapaino: virheitä pitää pystyä tarkastelemaan rehellisesti ilman, että koko ihmisen arvo asetetaan niiden vuoksi kyseenalaiseksi. Samalla on tärkeää pitää huolta, että urheilija osaa iloita onnistumisistaan ja katsoo toiveikkaana tulevaisuuteen. 

Usein paras tulos saavutetaan tässä sillä, kun huomio on ennen kaikkea ihmisen omassa kehityksessä. Muihin vertaaminen ei aina tai edes kovin usein ole hyödyllistä. Sen sijaan aiempaan versioon itsestä vertaaminen tuo hyvin usein kaikkein palkitsevimman onnistumisen kokemuksen. 

Kannustan urheilijoita huomioimaan myös tiimikavereidensa onnistumisia. En myöskään pidä huonona sitä, että valmentaja saa joskus myönteistä palautetta urheilijoiltaan. Otan sen kiitollisena vastaan aivan kuten rakentavan kritiikinkin.

Ilon ja kannustuksen merkitystä urheilussa tai elämässä onkin vaikea yliarvioida. Niille on erityinen tarve suomalaisessa kulttuurissa, jossa kauniita ja rohkaisevia sanoja säästellään toisinaan aivan turhaan.

Luotettavuus näkyy teoissa

Luotettavuus ei yleensä synny suurista puheista vaan pienistä ja toistuvista teoista.

Hyvä valmentaja vastaa viesteihin sovitussa ajassa, tekee lupaamansa asiat ja kertoo avoimesti, jos jokin viivästyy tai ei onnistu suunnitellulla tavalla. Hän ei lupaa sellaisia tuloksia, joita ei voi varmasti taata.

Luottamuksellisuus on olennainen osa ammattietiikkaa. Valmentaja saa usein tietää urheilijan terveydestä, kehosta, ruokailusta, ihmissuhteista ja elämäntilanteesta hyvin henkilökohtaisia asioita. Niitä ei ole annettu valmentajalle viihteeksi, juoruilua varten tai oman henkilöbrändin rakennusaineeksi. Siksi valmentajan tulee varjella urheilijaan liittyviä tietoja erityisellä huolellisuudella ja luottamuksella.

Asiakkaan tuloksia, kuvia tai harjoitusvideoita voidaan kylläkin jakaa, mutta vain valmennettavan luvalla. Luvan pitää olla aidosti vapaaehtoinen, eikä valmennettavalle saa syntyä tunnetta, että näkyvyyteen suostuminen olisi valmennussuhteen ehto.

Millainen valmentaja siis haluan olla?

En halua olla erehtymättömyyden illuusiossa elävä "mestari". Sen sijaan haluan olla aina oppilas, joka pyrkii arvioimaan omia vahvuuksiaan ja kehityskohteitaan mahdollisimman rehellisesti.

Haluan olla valmentaja, joka aidosti välittää urheilijoistaan myös ihmisinä.

Haluan olla valmentaja, jolle voi kertoa epäonnistumisista, epäilyksistä ja myös sellaisista asioista, joita minun ei ehkä olisi mukava kuulla.

Haluan tavoitella myös yhdessä urheilijan kanssa hyviä konkreettisia tuloksia. Hyvä valmennus ei kuitenkaan tarkoita minulle vain sitä, että ihminen näyttää paremmalta, nostaa suurempia painoja tai menestyy kilpailuissa. Parhaimmillaan valmennettava oppii samalla tuntemaan itseään, suhtautumaan itseensä rakentavammin ja tekemään viisaita valintoja myös silloin, kun elämä ei etene suunnitelmien mukaan.

Haluan myös valmentajana jakaa tietoa ja osaamista urheilijalle siten, että hänen ymmärryksensä harjoittelusta ja kaikkeen siihen liittyvästä kasvaa. Ideaalitilanteessa urheilija saa valmennuksesta sellaisia eväitä harjoitteluun ja elämään, jotka kantavat valmennuksen loppumisen jälkeenkin. 

Toisin sanoen haluan valmentaa myös hyvää elämää varten, jos urheilija niin itse toivoo. Pyrin konkreettisten tulosten ohella tarvittaessa siihen, että valmennettavani vahvistuvat fyysisesti ja psyykkisesti kohtaamaan elämän vastoinkäymisiä – mutta myös tunnistamaan onnistumisensa ja nauttimaan elämästään.