Haavoittuvuus ja lääke siihen
Haavoittuvuus elää meissä
Ihmiselämää hyvin tunteva ymmärtää sen, kuinka haavoittuvaa se on. Hyvin voivassa ja turvatussa elämässä helposti oma haavoittuvuus ja kuolevaisuus unohtuu. Syntyy illuusio omasta tuhoutumattomuudesta.
Kun sitten vastoinkäyminen lyö kasvoille, tuo illuusio murtuu. Vakava sairaus murtaa illuusion ikuisesta terveydestä. Parisuhteen hajoaminen tuhoaa ainakin hetkellisesti illuusion ikuisesta maallisesta romanttisesta rakkaudesta. Läheisten kärsimys ja kuolema murentaa illuusion täydellisestä maailmasta ja pysyvyydestä. Työn loppuminen taas tuhoaa illuusion taloudellisesti yltäkylläisestä elämästä.
Tällaisia pikkukuolemia mahtuu usein ihmisen elämään useita. Ne myös muistuttavat usein kivuliaalla tavalla siitä suuresta kuolemasta. Olemassolomme tässä todellisuudessa on rajattu.
Lääke?
Asioiden voivottelu harvoin tekee mitään hyvää. Ennemmin on syytä kysyä, mikä olisi hyvä lääke, vaikka fyysinen, emotionaalinen, psyykkinen tai hengellinen kipu lieneekin melkein aina välttämätön. Miten siis selvitä elämän melkein väistämättä eteen tulevista pikkukuolemista ja lopulta isosta kuolemasta?
Voisin hyvin ammentaa historian hämäristä syviä viisauksia tai hyödyntää nykytieteen tuloksia - molemmat erittäin arvokkaita lähteitä. Tällä kertaa kuitenkin ennemmin käännyt oman elämäni ja työni tuoman kokemuksen puoleen.
Niin pastorina kuin fitnessvalmentajana olen usein yhdessä kunkin yksilön kanssa yhdessä pohtimassa ongelmia ja niihin ratkaisuja. Kokemukseni perusteella minun mieleeni nousee yksi hyvin voimakas lääke: toivo. Nimenomaan erilaisten ahdistusten keskellä on äärimmäisen tärkeää pyrkiä säilyttämään tai lisäämään toivoa paremmasta huomisesta. Voisin jopa sanoa, että ilman toivoa on mahdoton elää - tai ainakin se on enemmän hengissä pysymistä kuin elämistä isolla E:llä.
Tai oikeastaan toivon puutteessa ja epätoivossa on valitettavasti se iso ongelma, että se voi johtaa pahimmillaan itsetuhoisuuteen. Itsetuhoista ihmistä nimittäin vaivaa perspektiiviharha: hän ei näe, että tämän hetken syvä ahdistus voi muuttua jopa iloksi jonkin ajan kuluttua. Siksi itsetuhoisuuteen paras lääke on nimenomaan toiveikas näkökulma tulevaisuuteen.
Toivon yllättävä voima
Toivossa onkin se hyvin syvä voima, että se voi parhaimmillaan sytyttää ihmisen sydämen liekkiin kaikkein voimakkaimpien kärsimysten ja inhimillisen haavoittuvaisuuden keskellä. Harvoin myöskään tilanteemme on lopullisesti niin paha, että siitä ei voi nousta. Toiveikas suuntautuminen tulevaisuuteen voikin herättää myös luovuuden kukkaan, jossa yllättäen löytyykin useampia reittejä ulos vaikealta tai jopa mahdottomalta tuntuvasta tilanteesta.
Sitten on olemassa vielä se kaikki tujuin lääke eli kristillinen toivo. Se pystyy toivomaan jopa inhimillisesti mahdottomassa paikassa - jopa kuoleman edessä. Vaikka maallinen positiivinen toivo on välttämätön hyvään elämään, kristillinen toivo on äärimmäisen arvokas kuoleman ja kuoleman pelon edessä. Se asettaa asiat sopivaan tärkeysjärjestykseen ja muistuttaa, että elämällä on paljon syvempi ja merkittävämpi ulottuvuus kuin esimerkiksi pelkkä maallinen menestys.
Ps. Lupasin esitellä omaan kokemukseeni perustuvia havaintoja, mutta myönnän ottaneeni kristilliseen toivoon ajatuksia Martti Lutherin teologiasta: hän kuvasi kristillistä toivoa jopa sotapäälliköksi (Lat. dux belli) erilaisten ahdistusten keskellä. Toisin sanoen Lutherille toivo oli ikään kuin hengellinen muskeli.