Estetiikka - pelkkää pinnallisuutta?
Kauneuden ihannointi pinnallista?
Omaan ulkonäköön keskittymistä pidetään usein pinnallisena – ja sellaiseksi se voi toki muuttua. Monille lienee tuttu kreikkalainen myytti Narkissoksesta, kauniista nuorukaisesta, joka ihastui niin syvästi omaan peilikuvaansa, että riutui sen äärellä kuoliaaksi. Hänen ruumiinsa muuttui kukaksi, joka tunnetaan meillekin nimellä narsissi.
Narkissoksen tarina toimii varoituksena siitä, mitä voi tapahtua, jos oman ulkonäön ihailu lähtee hallitsemattomasti käsistä. Se johtaa usein sisäisen maailman kuihtumiseen ja pahimmillaan empatiakyvyttömyyteen muita kohtaan.
Olen ammattini puolesta pastorina ja fitnessvalmentajana kuunnellut monien ihmisten elämäntarinoita ja heidän suhdettaan itseensä. Yllättävää kyllä, harvoin olen kohdannut liiallista itsensä ihailua – useammin aivan päinvastaista. Monen ihmisen sisäinen itsepuhe on valitettavan tylyä ja armotonta. Kysynkin usein: puhuisitko samalla tavalla parhaalle ystävällesi?
Myös itse sorrun tähän. Kun jokin menee pieleen, ensimmäinen reaktio on usein: mitä tein väärin? Itsesyytöksiin on helppo upota. Aina kristinuskonkaan tulkinnat eivät ole tässä kohdin olleet armollisia. Kristillisyyteen on toisinaan pesiytynyt liiallista syyllistämistä ja jopa hengellistä väkivaltaa, vaikka sanoman ytimen pitäisi olla nimenomaan armo, rakkaus, vapaus ja totuus.
Itsesyytökset harvoin lakkaavat käskemällä. Sen sijaan empatiakyvyn löytäminen itseä kohtaan voi olla avain muutokseen – vaikka se on usein yllättävän vaikeaa.
Estetiikka avuksi?
Joskus itsesyytösten kierre katkeaa, kun huomio siirtyy pois itsestä. Tässä kohdin päästään estetiikan ytimeen. Olen itse huomannut, että kauniiden asioiden arvostaminen voi johtaa myös kauneuden löytämiseen omasta itsestä ja elämästä ylipäätään. Paradoksaalisesti "pinnallisuudesta" voi tulla lääke syvempään sisäiseen hoitoon.
Ehkä estetiikkaa osuvampi sana onkin taide. Samoin kuin uskonto, myös taide pyrkii tavoittamaan jotain sellaista, jota ei aina voi pukea sanoiksi. Taidekokemus voi parhaimmillaan olla terapeuttinen: sisäinen maailma ja tunteet löytävät resonanssin, jota kieli ei tavoita.
Musiikki on tästä hyvä esimerkki. Se voi koskettaa paatuneintakin sielua, synnyttää kokemuksen yhteydestä johonkin itseä suurempaan tai auttaa sanoittamaan sisäisiä tuntoja. Se voi lievittää eksistentiaalista yksinäisyyttä. Sama pätee myös muihin taiteen muotoihin – kuvataiteeseen, tanssiin tai vaikkapa fitnessiin, joka kilpailumuodossaan on yhdistelmä urheilua ja taidetta.
Raamatussakaan estetiikkaa ei karsasteta, päinvastoin. Jumala luo Edenin puutarhan, Raamattu sisältää runoutta ja kauneuden arvostusta. Voidaankin ajatella, että kauneuden kokeminen kohottaa sielua kohti jotain korkeampaa ja tuonpuoleista.
Fitness taiteena
Omassa fitnessharjoittelussani kyse on kehon rakentamisesta taideteokseksi. Tämä "veistotyö" ei ole vain esteettistä, vaan myös terveellistä: se ylläpitää kehon toimintakykyä ja tukee arjen jaksamista. Eikä ole haitaksi, että moni arvostaa lihaksikasta kehoa – se voi toimia myös käyntikorttina terveistä elintavoista.
Fitnessin myötä olen alkanut kiinnittää entistä enemmän huomiota maailman kauneuteen. Se on eräänlaista taiteen etsimistä arjessa: luonnossa, ihmisten kohtaamisissa, rakennuksissa, esineissä. Kauneus on usein katsojan silmissä.
Kauneuden ja taiteen etsimisen ei tarvitse johtaa itsekeskeisyyteen tai ylpistymiseen, kuten Narkissoksen tarinassa. Päinvastoin se voi lisätä empatiaa: kykyä nähdä sekä itsensä että muut ihmiset ainutlaatuisina taideteoksina, joilla on omat haaveensa, unelmansa ja toiveensa.
Tämä on myös psyykkisesti terveempi asenne kuin katkeruuteen tai kateuteen kytkeytyvä hyvesignalointi, jossa fitnessurheilijoita arvostellaan pinnallisuudesta. On erikoista, että yhteiskunnassa on sosiaalisesti hyväksyttävää arvostella todennäköisesti terveimpään kansanosaan kuuluvia ihmisiä, samalla kun kohtuutonta päihteiden käyttöä ja epäterveellisiä ruokailutottumuksia pidetään normaalina.
Kaikki siltä pinnalliselta vaikuttava ei ehkä sittenkään ole niin pinnallista.